Kello ei ole vielä ehtinyt puoleen päivään ja virpojia on käynyt ovella jo siihen tahtiin, että rupesin kaivamaan kaapeista lisää tavaraa virpojille. Tähän tahtiin kaikki pahat henget lähtevät kodistani koko loppuvuodeksi. Ihanaa, että lapset vanhempineen pitävät perinteitä yllä. Kiva katsoa jännittyneitä ilmeitä kun pitäisi muistaa se loru ja ihastusta kun lapset hiplailevat ovella olevaa pupukoristetta.
Toiseen kirkolliseen perinteeseen törmäsin eilen kun olin kirkossa kummipojan konfirmaatiossa. Pappi kysyi seurakunnalta mitä mietitte kun saitte kutsun kirkkoon. En oikein tiedä itse mitä mietin. Että nyt mennään kirkkoon konfirmaatioon? Ja koko puolitoistatuntinen sitten tuli mietittyä mitä täällä pitäisi miettiä. Mitä haluan uskonnolta, Jumalalta? Ja mitä minulta odotetaan? Päässä pyörivät työasiat. Ja ehtoollisella mietin kuinka ehtoollisviini oli todella hyvää sen sijaan että olisin pohtinut syntejäni. Ehkä minulle paikat, joissa pohdin elämää ovat toisenlaisia. Juoksulenkki metsässä, kahvila, kotisohva tai kaverin koti. Kait kelpaan sellaisenakin tähän yhteisöön. Olin silti ylpeä siitä, että kirkossa minulla oli kummina jokin rooli ja sain olla osa toisen kirkollista kokemusta.
Seurasin nuorisoa jumalanpalveluksen aikana ja mietin, että kaikenlaiseen se elämä ja kirkon yhteisöllisyys johdattaa. Kun rippikoululaisille jaettiin todistukset alkoi loputon halausten rumba. Kun yksi aloitti, muut jatkoivat eikä loppua näkynyt. Halaukset olivat etäisiä, varovaisia, väkinäisiä. Tuohonkin tarvitaan elämää ja kokemusta, mietin, että osaa halata fiiliksellä - tai jättää halaamatta. Kirkko ja uskonnollisuus ei olekaan vain opettelemista Jumalasta, vaan niin kuin pappikin sanoi, omasta itsestään ja muista. Ja kokemuksen myötä karttuu myös osaaminen kanssakäymisestä. Niin kuin virpomisperinne opettaa välillä rinkuttamaan naapurin ovikelloa ja kiittämään - pahojen henkien karkottamisesta tai vastineeksi saadusta lahjasta.
