Rautakaupassa

Kävin ostoslista kädessä rautakaupassa. Olin todennäköisesti yhtä pihalla kuin miehet usein naisten alusasuosastolla. Asiakkaillakin oli asiantuntevasti päällä sellaiset hyvännäköiset työhousut, joissa oli useita taskuja ja vyötäröllä roikkui kännykkä.
Hyllyjä oli sananmukaisesti kilometrikaupalla. Pelkästään "pienrautaa" oli useita hyllyrivistöjä.
Smalltalkia ei harrastettu lainkaan. Tuli mieleen edesmennyt ystäväni, joka pienessä kylässä väänsi auton etuikkunan auki ja huusi ohikulkijalle "kirkko?".
Tunsin oloni todella typeräksi sillä jokaiseen pyyntöön tai kysymykseen seurasi välittömästi vastakysymys. "Saisinko yhdeksän litraa tätä maalia." - "Mattaa vai kiiltäväpintaista?"
"Tarvitsisin ulkovesihanaan avaajan." -"20 vai 32 millimetrinen?"
"Ostaisin tämänkokoisia nauloja 500 kappaletta." - "Valkoisella vai metallisella kannalla?"
Jokaisesta epäselvästä asiasta minut passitettiin takaisin kotiin selvittämään asiaa.
Ja itse unohdettujen asioiden takia jouduin käymään lopulta kaupassa useita kertoja.
Aloin tuskissani kaivata naapuristoon pientä rautakauppaa, sellaista kuin "Uuno Turhapuro rautakaupassa"-elokuvassa, jossa Uuno seisoi tiskin takana ja asiakas tuli tiskille asioimaan. Palvelutahtikin oli verkkaista. Muistan Uunon laskeneen rautanauloja yksitellen: "yksiii.... kaksiiii.... kolmee.... sataviisikymmentäää."
Kiitän luojaani, että olemassa on aviomiespalveluita, ystäviä ja sukulaisia, jotka auttavat rauta- ja remonttihädissäni. Ja yritän löytää ymmärrystä kun joku on pihalla jossain muussa vieraassa ympäristössä.

Viikonlopun poweria

Bodypump-tunti on muuttunut "Poweriksi". Olen ajoissa. Varaan paikan salista painotelineen vierestä. Melkein aina sama paikka. Järjestelmällisyys iskee jumppatunnilla, liikkeiden jälkeen voi painot laittaa suoraan takaisin telineeseen.
Lähden ennen tunnin alkua juoksumatolle. Isolta tv-ruudulta tulee matkaohjelmaa. Lisään vauhtia, jotta ehdin juosta suunnittelemani matkan ennen jumppatuntia. Väliin jää neljä minuuttia. Ei ehdi juomaan.
Tunnille on tullut todella paljon porukkaa. Ohjaajia on tullut useita tunnille. Kundit ovat laittaneet megapaljon painoja tankoon. Ovat ahdingossa kun toistot jatkuvat. Tuossa on respassa ollut nainen. Tuo käy edelleen jumpassa, ei ole vielä lapsi syntynyt. Tuttuja kasvoja sali täynnä.
Painot nousevat musiikin tahtiin. Tuttu ohjelma tuo turvallisuutta, tiedän mitä tulee seuraavaksi. Osaan valita painot seuraavaan liikkeeseen. Selät, hauikset, kyykyt, vatsat. Taas se karsea lankku, ei millään enää jaksaisi. Venyttely, valoja himmennetään, voi jo löysäillä. Jumppa loppu. Kiittäkää itseänne sanoo ohjaaja.
Lauantain superkaksari on takana. Hyvä olo. Saunaan, suihkuun. Olisikohan siskon perhe maisemissa ja lähtisi kahvilaan?

Virpomista ja halauksia osana kirkollisia perinteitä

Kello ei ole vielä ehtinyt puoleen päivään ja virpojia on käynyt ovella jo siihen tahtiin, että rupesin kaivamaan kaapeista lisää tavaraa virpojille. Tähän tahtiin kaikki pahat henget lähtevät kodistani koko loppuvuodeksi. Ihanaa, että lapset vanhempineen pitävät perinteitä yllä. Kiva katsoa jännittyneitä ilmeitä kun pitäisi muistaa se loru ja ihastusta kun lapset hiplailevat ovella olevaa pupukoristetta.

Toiseen kirkolliseen perinteeseen törmäsin eilen kun olin kirkossa kummipojan konfirmaatiossa. Pappi kysyi seurakunnalta mitä mietitte kun saitte kutsun kirkkoon. En oikein tiedä itse mitä mietin. Että nyt mennään kirkkoon konfirmaatioon? Ja koko puolitoistatuntinen sitten tuli mietittyä mitä täällä pitäisi miettiä. Mitä haluan uskonnolta, Jumalalta? Ja mitä minulta odotetaan? Päässä pyörivät työasiat. Ja ehtoollisella mietin kuinka ehtoollisviini oli todella hyvää sen sijaan että olisin pohtinut syntejäni. Ehkä minulle paikat, joissa pohdin elämää ovat toisenlaisia. Juoksulenkki metsässä, kahvila, kotisohva tai kaverin koti. Kait kelpaan sellaisenakin tähän yhteisöön. Olin silti ylpeä siitä, että kirkossa minulla oli kummina jokin rooli ja sain olla osa toisen kirkollista kokemusta.

Seurasin nuorisoa jumalanpalveluksen aikana ja mietin, että kaikenlaiseen se elämä ja kirkon yhteisöllisyys johdattaa. Kun rippikoululaisille jaettiin todistukset alkoi loputon halausten rumba. Kun yksi aloitti, muut jatkoivat eikä loppua näkynyt. Halaukset olivat etäisiä, varovaisia, väkinäisiä. Tuohonkin tarvitaan elämää ja kokemusta, mietin, että osaa halata fiiliksellä - tai jättää halaamatta. Kirkko ja uskonnollisuus ei olekaan vain opettelemista Jumalasta, vaan niin kuin pappikin sanoi, omasta itsestään ja muista. Ja kokemuksen myötä karttuu myös osaaminen kanssakäymisestä. Niin kuin virpomisperinne opettaa välillä rinkuttamaan naapurin ovikelloa ja kiittämään - pahojen henkien karkottamisesta tai vastineeksi saadusta lahjasta.