Kävin ostoslista kädessä rautakaupassa. Olin todennäköisesti yhtä pihalla kuin miehet usein naisten alusasuosastolla. Asiakkaillakin oli asiantuntevasti päällä sellaiset hyvännäköiset työhousut, joissa oli useita taskuja ja vyötäröllä roikkui kännykkä.
Hyllyjä oli sananmukaisesti kilometrikaupalla. Pelkästään "pienrautaa" oli useita hyllyrivistöjä.
Smalltalkia ei harrastettu lainkaan. Tuli mieleen edesmennyt ystäväni, joka pienessä kylässä väänsi auton etuikkunan auki ja huusi ohikulkijalle "kirkko?".
Tunsin oloni todella typeräksi sillä jokaiseen pyyntöön tai kysymykseen seurasi välittömästi vastakysymys. "Saisinko yhdeksän litraa tätä maalia." - "Mattaa vai kiiltäväpintaista?"
"Tarvitsisin ulkovesihanaan avaajan." -"20 vai 32 millimetrinen?"
"Ostaisin tämänkokoisia nauloja 500 kappaletta." - "Valkoisella vai metallisella kannalla?"
Jokaisesta epäselvästä asiasta minut passitettiin takaisin kotiin selvittämään asiaa.
Ja itse unohdettujen asioiden takia jouduin käymään lopulta kaupassa useita kertoja.
Aloin tuskissani kaivata naapuristoon pientä rautakauppaa, sellaista kuin "Uuno Turhapuro rautakaupassa"-elokuvassa, jossa Uuno seisoi tiskin takana ja asiakas tuli tiskille asioimaan. Palvelutahtikin oli verkkaista. Muistan Uunon laskeneen rautanauloja yksitellen: "yksiii.... kaksiiii.... kolmee.... sataviisikymmentäää."
Kiitän luojaani, että olemassa on aviomiespalveluita, ystäviä ja sukulaisia, jotka auttavat rauta- ja remonttihädissäni. Ja yritän löytää ymmärrystä kun joku on pihalla jossain muussa vieraassa ympäristössä.
