Onni pienistä iloista

Olo on sama kuin Anna-lehden toimittajalla, joka pohdiskeli olevansa onnellisempi arjen pienistä jutuista kuin maailman suurista ihmeistä. Tuli näet aurinko ja kevät. Lenkillä askel kulki normaalia paremmin ja se pahinkin mäki tuli juostua ylös. Sain vaihdettua verhot - olohuoneeseen kukkaa ja työhuoneeseen aniliininpunaista. Siinä samassa vaihdoin lampunkuupat vaaleiksi. Pääsiäiskoristeet ovat olleet esillä jo pari viikkoa, joten nyt on kotona iloa ja väriä. Paksuin talvitakki on tuuletettu ja laitettu muoveissa komeroon. Kohta viimeisetkin toppavaatteet ja villakangashousut jäävät komeroon. Pidetään peukkuja ettei enää tule lunta eikä lumitöitä. Tällä aurinkoenergialla on mukava odotella nurmen vihertymistä. Miten voikin olla onnellinen näin pienistä asioista.

Nopeutettua viihdettä teräviltä viihdyttäjiltä

Katselin viikonloppuna sukulaistyttöjen kanssa televisiosta Putousta. Tuli todettua, että on se Aku Hirviniemi sitten todella hyvä viihdyttäjä kaikilla alueilla, kaikenlaisissa rooleissa. Ja minäkin pääsin munamiehen makuun.

Lehdessä olikin viikonloppuna kysely ihmisten koomikkosuosikeista. Joku mainitsi Speden, joku Miitta-tädin. Lapsena minä pidin Uunosta. Kävin siskon kanssa katsomassa kaikki uudet Turhapuro-elokuvat.

Mietin mikä nykyisissä viihdyttäjähenkilöissä on erilaista. Miten vitsit ovat muuttuneet, miten viihdeohjelmat ovat muuttuneet. Putouksen ja Vedetään hatusta-ohjelman pohjalta voisi ajatella, että nykyisiltä viihdyttäjiltä vaaditaan ainakin todella terävää tilannetajua. Ohjelmien formaatit on rakennettu nimenomaan ex tempore vitseihin ja oivalluksiin. Näyttelijöiden tulee keksiä sekunnissa uusia asioita, hassuja juttuja, dialogia ja eläytyä siihen hetkessä. Olisivatko Spede ja Vesku kyenneet tähän muutama vuosikymmen sitten? Onko nykyinen mediankäyttö ja ihmisten multitasking johtanut siihen, että viihteessäkin on otettu aivan eri vaihde päälle? Ja jos niin tuleeko tähänkin tyylilajiin jossain vaiheessa slow-versio, slow-viihde?